Tosi monta kertaa sydämessä käy pieni surun vihlaisu, kun ajattelen Ukkia. Viimeksi tullessani Mummin kanssa taksilla ajattelin, että ei se ole Ukki, ei hän tuollainen ole. Mutta kun mä nyt ajattelen, kyllä se on Ukki. Hän ei vaan jaksa ihan samalla tavalla kuin aikaisemmin on jaksanut. Monesti se on aiheuttanut pahaa mieltä paikkukierrosten aikana, kun itsekin olisi valmis tekemään jotain Mummin ja Ukin eteen. Kyllä se pistää murehtimaan kerran jos toisenkin, mutta kuitenkaan en haluaisi pilata omaa elämääni murehtien. Iloitsen siitä, että he vielä ovat, nautitaan niin kauan kuin se on mahdollista.